50 vuotta – suottako?

Jos lähestyy otsikon kysymystä itselle tutusta aihepiiristä, sosiaalisuudesta, voi heti huudahtaa, että ei todellakaan! Mitalit ja pytyt jäävät kaappeihin ja kirstuihin pölyttymään, eikä niitä kukaan muu arvosta niin paljon kuin ne hiellä ja kyyneleillä ansainnut ajaja. Jos taas ajattelee niitä sosiaalisia kontakteja, joita vain murto-osan tästä 50 vuodesta kokeneena on saanut kokea, ei voi kuin syvään huokaista.

Ensimmäinen itse koettu muisto OPP:sta on Luostolla järjestetty maastopyöräkisa, jota varta vasten lähdimme Hannulan Eskon kanssa katsomaan. ”Tuo on Juntura, tuo Kilpamäki” ja varusteet: ”Tuolla on Kona, tuolla Cannondale, ja tuolla on se ilmajousitettu Marchozzi!” Lähdimme kotiin pää ajatuksia täynnä. Päällimmäinen ajatus oli, että ”Voi vitsi miten kovaa ne jätkät ajo!”

Toinen muisto on eka maantiekisa Tour de Levillä. Siellä oli jokamiesluokka, jossa kierrettiin tunturin ympäri. Voitin sen kahdesti peräkkäin ja se oli sellainen adrenaliiniruiske, että minulle kai kävi Rannan Eskon nimeämä ”Obelix”, kun ei tämä kilpailuvietti osoita parantamisen merkkejä. Kai minä siellä Levillä johonkin pataan putosin…

Mieleen on myös jäänyt se viimeinen täysimatkainen Ounasjokiajo, jossa Hyvärin Jenni ajoi nuorena tyttönä 120 km hypotermiasta muiden mukana kärsien. Ilma oli keväisen kylmä jo lähtiessä. Koko loppumatkan alkanut sade alkoi 4 km:n ajon jälkeen. Olen usein kilpailuissa hakenut itselle voimia e.m. tytön uskomattomasta sisusta. Muistan ihmetelleeni, kun tyttö pysyi kyydissä yli puoleen väliin ja Bianchin Campan vaihteet rasahtivat 8 hammasrattaan pakassa isommalle vaihdettaessa. Jälkeenpäin kuulin tytön olevan Suomen mestari. En ihmettele…

Neljäs muistijälki on keskuskentällä pidetyistä rata-ajoista. Olin juuri saanut oman budjetin ylänurkkaan sijoittuvan Olmon. Minut hihkaistiin maalisuoran päähän. Ylpeänä esittelin Marlboron väristä Vitalicio Seguros replicaani. Sitä sitten pääkatsomon kohdalla OPP:n isot pojat tutkivat. Taisi kaima sanoa, että huippupyörä on, mutta noissa Ritcheyn ohjainlaakereissa on vähän oikaistu…Muistan myös Tuomon vihjailut siitä, että sinun kannattaisi maaston ja maantieajon sijaan ajaa radalla… No ratapyöräilyarkkuun iskettiin viimeinen naula, kun jollain pohjoisen keikalla ollut Lapin Radion toimittaja toi pihaan tsekkoslovakialaisen Favorit –merkkisen ratapyörän. ”Liimaa tuubit uudestaan ennen kuin lähdet ajamaan”. Tämän jälkeen tein tuttavuutta tarkkoja tilastoja ylläpitävään lisensiaattiin, jota selän takana kutsutaan maisteriksi. Häneltä on tippunut hyvä neuvo poikineen siitä, kuinka ajetaan kurviin myötätuulessa ja kuinka vastatuulessa ja niin edelleen. Jos OPP:llä on sydän, niin kyllä se varmaan siellä Kalevin kylkiluiden sisällä on.

Hyvin on jäänyt mieleen myös Nurmelat, jotka toivat säkkikaupalla pyöräilytekstiilejä tupakkiaskin hinnalla, Levillä järjestystä persoonallisella, mutta jämptillä otteella pitänyt ratamestari Kurki, apua auliisti antava Posio, vääräleukainen Kestilä (jonka huumori uppoaa vaimoon), valtavasti seuran eteen taustatöitä yhä tekevä Juntura, kohtelias ja avulias Hedemäki sekä puheenjohtajan pallilta suistettu Rantsu, josta etukäteen varoitettiin, että ”Pidä poika varas, että se mies puhuu sinut ympäri…”

Nämä ovat sellaisia muistoja, jotka ovat jääneet harvaan päähäni ja joita todennäköisesti muistelen jossain hoitokodissa muutaman pyöräilykauden jälkeen. Vastustatpa tai et, jatkan muisteluita seuraavassa palstassa. Tällöin muistin kätköistä kaivetaan muiden seurojen tapahtumia…

Torstaina Sodankylässä tavataan maastoajoissa!

13.9.2008

Markku Väyrynen